Tikiti

"Kuten tavallista, Tiki oli enemmän tai vähemmän harkitsematon heräteostos. Mulla on tapana kehuskella kuinka tunnistan hiomattoman, raa'an timantin sekunneissa ihan paljaalla silmällä. Tomi on kutsunut sitä söpöystutkaksi, mutta Tikin kohdalla sen oli pakko myöntää, että se oli ollut mun timanttitutka mikä oli tällä kertaa värähtänyt.

Salli oli hakemassa opistolta täydennyskoulutusta ja mä olin saapunut sen verran aikaisin paikan päälle, että pääsin seuraamaan opiskelijoiden loppukokeita. Tiki oli silloin kuusivuotias, rauhassa kotona kasvateltu ja vähän ikäisiään myöhemmässä kehitysvaiheessa. Opiston vanhempi, tuulessa koliseva ja kaliseva maneesi selkeästi jännitti sitä ja ori vaikutti levottomalta. Mutta vaikka sillä oli nuoret, tempovat ja levottomat askellajit, ne olivat myös makeimpia liikkeitä, mitä olin hetkeen nähnyt.

Kävi ilmi, että Tikin ratsastaja oli tuonut sen kurssihevoseksi edustamaltaan ratsastuskoululta ja että vinoturpaiselta näyttävä ori ei nyt varsinaisesti ollut myynnissä. Sain kuitenkin puhuttua itselleni visiitin kyseiselle ratsastuskoululle viikon päähän, ja omistajan kanssa keskusteltuamme päätimme, että Tikillä on potentiaalia paljon enempään kuin ratsastuskoulun tuntihevoseksi. Niinpä minä lähdin Timon ratsutallilta setelinippua köyhempänä, mutta nuorta potentiaalipakettia rikkaampana." - entinen omistaja, VRL-00816

Tosiaan, kuten ratsastuskoulussa jonkin verran tuntihevosena toimineelta hevoselta voikin olettaa, Tiki on helppo käsiteltävä. Ei ole hoitotoimenpidettä, josta se ei niin välittäisi, vaan sen kanssa voi tehdä kaikki aina korvien harjauksesta kavioiden putsaamiseen ihan huoletta. Mikään paikoilleen jämähtänyt suolapatsas ori ei kuitenkaan ole, vaan se on vähän sellainen ikuinen lapsihevonen—utelias, tahtoo olla kaikessa mukana ja aina välillä pussailla myös hoitajaakin. Jo pienikin hoitotuokio aina hyväntuulisen hevosen kanssa saa harmaat pilvet väistymään omastakin mielestä!

Sama käytös jatkuu missä ikinä ollaankin, aina kilpailupaikoille asti. Entisellä urallaan yli 30 hevosen ratsastuskoulussa Tiki on varmasti tottunut jos jonkinlaiseen hälinään, ja siksi edes vilkkaimmat kilpailupaikat eivät saa sitä turhia hössöttämään. Kyllä siitä huomaa, että vähän alkaa aina pörhöttelemään kun se tajuaa saapuneensa kilpailuihin, mutta Tiki ilmaisee sen hauskasti: se vain puhisee ja pörisee aivan kuin ilmoittaakseen kaikille, että jumankauta hän on nyt saapunut isolle kirkolle! Katsokaa häntä!

Ratsuna Tiki on näyttävä. Sillä on todella suuret, lennokkaat ja pyöreän näköiset liikkeet, etenkin laukan pyörimistä katsoessa ei voi kun ihmetellä, että onko se ihan oikeasti suomenhevonen. Parasta pätkää Tiki esittelee yleensä nopeatempoisen ja suurimmatkin lihakset lämmittäneen alkuverryttelyn jälkeen, etenkin laukassa lämmittely saa turhat levottomuudet ja puhisevat pörinät pois. Selästä käsin se on vähintään yhtä miellyttävä kuin käsitellessäkin, mutta ratsastaa sillä ei voi ihan kuka tahansa—Tiki on helposti vähän raskas kädelle. Sitä saa jonkin verran muistutella, että pään ei tarvitse painua niin penteleen alas ja että minä en kannattele sinun kaaliasi minun käsilläni. Mikään miesten ratsu se ei silti ole, ja kilttikin se on! Jarru ja kaasu toimivat juuri niin kuin pitäisikin eikä ori säikähtele turhia. Joskus yllättävissä tilanteissa se saattaa ottaa pari säpsyä sivuaskelta, mutta omiaan se ei keksi eikä mitään tavanomaisia asioita, kuten autoja tai metsäneläimiä, säiky.

Lapsuudenkodissaan Tiki ei ollut ikinä nähnyt maastoesteitä sen enempää kuin yhtä pientä tukkia pihapiirissä. Ostimme hevosen kehitysvaiheessaan, nuorena orhena, ja olemmekin saaneet rauhassa jatkaa sen koulutusta paitsi este- ja kouluratsastuksen niin myös maastoesteiden saralta. Tikiä on pienestä pitäen siedätetty ihan kaikkeen kuten Timon muitakin hevosia, eikä edes vesi tullut kesäleireillä uimamaisterina toimineelle liinaharjalle järkytyksenä. Lisäksi Tiki on tavattoman huolellinen hyppääjä, se ei kiellä eikä kolauttele ja korjaa mielellään esimerkiksi ratsastajan väärin katsomaa ponnistuspaikkaa—tietty voidaan olla aina montaa mieltä siitä, onko se Tikin itsekatsoma ponnistuspaikka sen parempi. Se toi tietynlaista helppoutta esteillä, eikä tarvinnut kantapään kautta oppia, että maastoesteet ovatkin kiinteitä!

© Narien vapaat

4. helmikuuta 2021: Vieraileva ratsastaja     Minni
Vaaleanpunarautias suomenhevonen katseli minua uteliaana pitkän liinaharjansa alta kävellessäni hakemaan Tikiksi kerrottua oria tarhastaan. Minulla ei ollut mitään ongelmia saada oria kiinni ja taluttaessani sitä kohti tallia mietinkin, oliko narussa ruuna vai ori, sillä Tikin käytöksestä ei olisi ajatellut sen olevan ori. Tikin hoitaminen oli yhtä mutkatonta kuin sen metsästäminen tarhastaankin, ja lopulta lainaratsuni oli varustettuna ja saatoin lähteä taluttamaan Tikiä kohti maneesia.

Ori seisoi hievahtamatta paikoillaan valmistautuessani nousemaan sen selkään eikä senkään jälkeen lähtenyt liikkeelle ennen kuin annoin tuolle luvan. Tiki olisi mieluusti antanut nenänsä kyntää maneesin hiekkaa ja minun hoitaa tuon pään kannattelun, mutta parin tunnustelukierroksen jälkeen pistin orin töihin ja kummasti paine ohjissa alkoi hellittämään ja ratsastuksesta tuli paljon miellyttävämpää. Orin omistaja oli antanut minulle puhelimessa muutamia neuvoja siihen miten orista saisi parhaan liikkeen ratsastuksellisesti irti joten teimme orin kanssa alkuun verryttelyn pääasiassa ravissa ja laukassa ennen kuin palattiin hitaampiin askellajeihin ja keskityimme lopun aikaa väistöihin niin käynnissä kuin ravissakin sekä temponmuutoksiin askellajeissa ja siirtymisiin niiden välillä.

Tikin ratsastaminen oli pääasiassa mutkatonta, mitä nyt pariin kertaan oria joutui muistuttamaan siitä että tuo voisi tosiaankin kantaa päänsä omatoimisesti. Kuitenkin pääasiallisesti Tiki oli miellyttävä ratsastaa ja ori vastasi hyvin apuihini eikä se yrittänyt lähteä juoksemaan kuin päätön kana vaikka avut olivat välillä ehkä hieman reippaampia. Antaessani Tikin ravailla loppuraveja ori pärski tyytyväisenä ja olin myös itse tyytyväinen oriin ja sen tekemiseen. Laskeuduttuani orin satulasta kiitin sitä pikaisella rapsutuksella, ennen kuin nostin jalustimet ja löyhäsin vielä vähän vyötä ennen kuin vedin ohjat orin kaulan ja pään yli ja talutin Tikin takaisin talliin.

20. kesäkuuta 2018: Tiki meets Verna     entinen omistaja
Tirsk.
"Jaa, että ihan oikea Tikiti. Varmaan oikea aikapommi, joka maastoesteiden välissä tikittää pahemmin, kuin ryssän heittämä. Mä en Julia käsitä, mistä sä löydät tämän nimisiä hevosia. Enkä mä Tomi ymmärrä, mikset sä ota tästä kahjosta akasta jo avioeroa, se voisi olla jo ihan paikallaan", nauroin tallikäytävällä, jossa Kärmeniemen kaksikko seisoi vaaleanpunarautiaan orin vieressä.

Tomi nyökkäsi hiljaa ja Julia katsoi miestään murhaavasti. Tallikäytävän hiljentyessä Julia lähti taluttamaan oriansa ulos, kipusi sen selkään ja lähti kävelemään kentälle, jossa oli määrä suorittaa jonkinlainen alkuverryttely. Koska en varsinaisesti ollut lupautunut kahville saapuessani pitää valmennusta, Julia sai verrytellä hevosensa melko vapaamuotoisesti kaikki askellajit läpikäymällä ja pientä kavalettitehtävää ratsastamalla. Kavaletit olivat sijoitettu toisiinsa suhteutetulla estevälillä, jolla halusin nähdä, että Tiki osaa säädellä laukkaansa tulemalla lyhyenä ylimääräisiä askeleita ja pidempänä vähentämällä askelmäärää.

"Jaa, eihän se ole yhtään aikapommi. Itseasiassa aika kiva, kivempi mitä mä osasin odottaa. Ja toi laukka, mikä se on? Sehän on ihan jonkun puoliverisen laukka, ei moni suomenjunttura osaa lyhentää ja pidentää noin sujuvasti ja noin muutoinkin laukka tuntuu olevan sille pirun helppoa ja mielekästä. En mä enää yhtään ihmettele, että tää on nimestään huolimatta saapunut teille. Tai no, ei nyt vielä aleta innostumaan kun en oo nähnyt sitä maastoesteillä, joten käydään nyt vähän ensin hyppäämässä ja jatketaan kehumista sitten", virnistin Julialle, joka vaikutti jopa vähän ylpeältä hevosestaan. Eikä ihme, pirun hienoltahan Tiki vaikutti!

Hyppäsimme tänään melko intensiivisen treenin: ensin alle muutaman pienen ja helpon tukin, sitten sianselkää ja bankettia, ja lopulta vähän taloja ja portaita vaikeammalla lähestymistekniikalla. Vaikka olin hurmioitunut vaaleanrautiaasta orista jo alkuverryttelyn aikana, hurmasi se minut lopullisesti hypätessä. Se hyppäsi niin vaivattomasti ja tarkasti, että minun olisi tehnyt mieli hypyttää ratsukkoa mielinmäärin lisää—ja ehdottomasti haastavammilla estetyypeillä sekä -lähestymisillä. Ehkä ensi kerralla, kun olisin oikeasti varautunut valmennuksen pitämiseen ja minulla olisi jo käsitys siitä, minkälainen hevonen minua olisi vastassa.

10. toukokuuta 2018: Kun Tiki tapasi koiran     entinen omistaja
Monet hevoset saivat elää ihan rauhassa hevosenelämää, ikinä tutustumatta kovin moneen toiseen eläimeen. Tällainen Tikikin oli meille tullessaan: se oli koko elämänsä aikana tavannut vain hevosia ja toisia hevosia! Sen kotitallilla ei ollut ollut koiran koiraa tai kissan kissaa, eikä mitään muutakaan ylimääräistä, eikä kilpailutapahtumissakaan se ollut ikinä joutunut kasvotusten koiran kanssa.

Niinpä pihalla vapaana, hevosiin vallan hyvin tottunut Buug oli vähintään paskahalvauksen arvoinen. Mitä me oltiin Tikiä nähty sen edellisessä kotiympäristössä, se oli ollut mutkaton ja hössöttämätön hevonen. Olihan se sentään tuntihevonen! Ihmiset ja toiset hevoset olivat sille ihan sama, tai, no, yleensä suuri ilonaihe, mutta yksi keskikokoinen koira sai koko hevosen väräjämään paikoillaan! Buug-bordercolliehan ei mokomaa edes huomannut, kunhan iloisesti tassutteli trailerin nurkalle, että mitäs täällä tänään tapahtuu.

Onneksi meidän koirat ovat sen verran rohkeita ja reippaita otuksia, että jopa tikinkaltaiset hermoilijat on saatu kesytettyä! Oma aikansahan siihen meni—kieltämättä oli haastavaa kun treenattava hevonen veti täysstopin aina kun bongasi koiran pihapiirissä—mutta lopulta kaikki vain loksahti paikoilleen ja tuntui kuin Tiki olisi yhtäkkiä vain hyväksynyt, että nämä kolme koiraa nyt vaan kuuluu sen elämään eikä se voi sille mitään.

Ja kyllä, nimenomaan nämä kolme meidän koiraa. Muut koirat yhä aiheuttavat slaageja.